hautakangas

Zombitalvi kissan kanssa

  • (c) Wikimedia, koska en löytänyt omia valokuviani isosta oranssista kissasta
    (c) Wikimedia, koska en löytänyt omia valokuviani isosta oranssista kissasta

Tarina sijoittuu toiseen todellisuuteen, jossa maailma loppui suurimmalle osalle ihmisistä jo vuoden 2010 syksyllä. Kiinan rabiekseksi kutsuttu tauti tuhosi suurimman osan yhteiskunnista vain viikkojen sisällä.

Pohjoisilla leveysasteilla alkava talvi hidasti tartunnan leviämistä, erityisesti haja-asutusalueilla, mutta tuotti eristyksiin jääneille selviytyjille omat ongelmansa. Monet nääntyivät nälkään, ja eloonjääneiden keskittymät kärsivät monenlaisista ongelmista, kun resurssit talven myötä hupenivat. Muun muassa tuolloin ilmennyt kannibalismi on yhä tabu, vaikka vastavalittu hätätilahallitus onkin julistanut universaalin armahduksen.

Tämän eläkeläismiehen tarinan nauhoitti kesällä 2011 eräs Lönnrothia ihannoiva lääketieteen opiskelija, joka oli jotenkin selviytynyt talvesta Oulun laitamilla. Hän kiersi lähiseutuja koko kesän, auttaen sairaita, organisoiden zombipuolustusta, ja samalla koostaen omaa "Kalevalaansa". Hän halusi dokumentoida tapahtumat, ja varmistaa, että ihmiset tulevaisuudessa selviäisivät vastaavista katastrofeista paremmin.

...

 

Uusi kansallisarkisto

Transkripti käännöstä varten / Haastattelu Juhana Liimatainen, s. 15. 4. 1927 / Siikajoki

 

Me sanottiin sitä Oskariksi. Se oli sellainen iso oranssi kolli, varmaan metrin mittainen, kun makasi sängyllä. Jostain se tuli ovelle silloin alkuaikoina. Vielä kun telkkarista ja radiosta tuli varoituksia.

Kova ääni sillä oli. Ja valtavat munat. Toisesta korvasta puuttui pala ja hännässä oli mutka.

Se oli mukava kissa. Annettiin sille vähän ruokaa, enemmän se metsästi itse. Usein nukkui sängyn jalkopäässä. Tosi hyvänlainen oli, syliin tunki. Aina kättä puski ja kehräsi. Eikä kussut sisälle.

Aluksi se oli meille vain niinkuin lohtuna, kun ei enää saatu yhteyttä Aleksiin tai Anastasiaan. Aleksi oli määrätty palvelukseen, vaikka oli jo nelikymppinen. Anastasia oli perheensä kanssa Helsingissä.

Naapurin Anderssonit meitä auttoivat ja suojelivat ihan aluksi, kun hoitaja lakkasi käymästä. Anderssonit tappoivat silloin alussa ne pari revohkaa, jotka tulivat pihalle riehumaan. Hirvenkin Benne ehti kaataa, ennenkuin panokset loppuivat.

Mutta ne Anderssonitkin oli jo vanhoja ihmisiä, ja teki sitten sen oman päätöksensä. Olisi kai se pitänyt arvata, kun saatiin joululahjaksi kaksi laatikollista ruokaa. Ne oli niiden viimeiset.

Sen jälkeen meillä ei ollut enää muuta kuin se kissa.

Kyllä me jäljistä arvattiin, että se oli pääasiassa Oskari, kun söi ne Andessonit. Hirteen ne oli menneet, raukat, vissiin joulupäivänä. Ei kai enää jaksaneet. Siellä ne roikkui liiterissä, niinkuin jääpuikot, en mä niitä pystynyt mihinkään siirtämään tai hautaamaan. Pakko niitä oli nähdä, kun polttopuita hain.

Me oltiin se päätetty, että ei syödä ihmislihaa, mutta kissa ei niin lajikkeesta välittänyt. Kevät kun tuli, niin ei enää paljon haudattavaa ollutkaan.

Mutta vaikka olisi ollutkin ihmissyöjä, niin Oskari oli meidän metsästäjä ja ruuanhankkija. Minä ja Ludmila ei oltaisi ikinä selvitty talvesta ilman niitä elukoita. Oli myyriä, oravia, rottia, ja eri lintuja, Oskari ne toi ovelle. Hyvänä päivänä tuli montakin. Keittoa niistä yleensä tehtiin.

Ludmilahan ei rollaattorin kanssa edes päässyt enää ovea pitemmälle, kun lumi tuli. Enkä minäkään pystynyt kovin kaukaa ruokaa hakemaan. Anderssonien Lynxiin ei ollut bensaa. Mutta mä varmaan olisin itseni tappanut sen vehkeen kanssa.

Monta kuukautta me vain maattiin sängyssä ja syötiin kerran päivässä. Ruokaa mä välillä jalkaisin hain, mitä vain kesämökkeihin oli jäänyt. Polttopuiksi mä panin lopulta liiterin seinätkin ja sitten Anderssonien huonekalut ja paneelit.

Välillä patteriradiota yritettiin kuunnella, mutta ei sieltä tullut muuta kuin joskus piipitystä.

Kevättalvella Oskari pelasti mun henkeni, kun pökerryin lumeen. Mulla oli sillä kertaa vähän pidempi hakumatka. Se oli se Uusitalojen huusholli, kun oli saaneet tartunnan syksyllä. Niin siellä oli varastossa lasten pulkka, ja minähän hulluna ajattelin, että pystyisin vetämään kerralla kaikki ruuat. Ettei olisi tarvinnut toista kertaa nähdä niiden raatoja.

Oli säilykepurkkeja ja suolaa ja makaroonia, riisiä, ja vähän jauhojakin. Puoli pulloa viinaa, kanisteri lamppuöljyä ja monta pakettia kynttilöitä. Siitä melkein tuli ahneelle paskainen loppu.

Siinä matkalla mua jo vähän heikotti, kun oli reppu ja pulkka ihan täynnä. Ajattelin, että hitaasti ja varmasti vain, kun enää oli muutama kilometri. Postilaatikolle asti pääsin.

Enhän mä olisi siitä enää herännyt, jos ei Oskari olisi tullut raapimaan. Repi ja puri kunnon haavat poskeen. Oikein vihaisesti se mourusi, ja sähisi päin naamaa. Ei se ollut koskaan niin vihainen muuten.

Ludmilaan tuli liikettä, kun äijä tuli pimeässä yössä, ja konttasi porstuaan naama verinaarmuilla. Se tuli ilman rollaattoria lampun kanssa, nojasi pöytään puukko kädessä. Itki vain, että tule sitten puremaan, piru. Että hän leikkaa kurkkunsa auki.

Sanoin, että Oskari se oli. Että ei ollut taudinkantajat. Nehän oli siinä vaiheessa jo kaikki jäätyneet, kyllä se jo oli nähty. Anderssonitkin oli sanoneet, että ei ne talvella pärjää.

Sitä Uusitalojen ruokaa me sitten syötiin monta viikkoa, mutta mulle tuli keuhkokuume. Ja Oskari toi aina lisää pikkueläimiä, ettei tarvinnut pelkkää riisiä tai makaroonia syödä. Mutta sen pahimman aikaa, monta päivää, se lämmitti mua sängyssä. Se oikein vahti, ja löi taas kynsillä poskelle, jos meinasin lakata hengittämästä. Ludmila joutui pilkkomaan tuolitkin hellapuiksi, vaikka sillä ei enää ollut reumalääkettä.

Oskari meidät pelasti. Muuten oltaisiin kuoltu. Siksi mulla on nämä oravanhännätkin hatussa. Ainoa muisto siitä talvesta.

Kevät kun tuli, niin mä lopulta pääsin polkupyörällä Raahentielle asti, ja löysin auton ja kiväärin. Pääsin sitten paljon kauempaakin hakemaan ruokaa.

Sitten kun jäät lähti ja tulvat meni, me muutettiin sinne toiseen taloon, jokirantaan. Se oli varmaan huhtikuuta, silloin kun tietä pitkin tuli ensimmäiset pakolaiset.

Oskari ei enää tuonut meille ruokaa, kehräsi vain kun söi kalan tai jäniksen perkeitä. Syliin se tuli vieläkin, mutta yöt oli poissa.

Yhtenä päivänä se ei enää tullut takaisin.

Monta viikkoa me sitä odotettiin. Monesti pitkin kesää käytiin vanhalla talolla katsomassa, että jos se olisi mennyt takaisin sinne. Kerran siellä oli lintujen syömä jäniksenpoikasen raato oven edessä. Jäätiin sinne, ja odotettiin Oskaria monta päivää. Mutta ei me enää koskaan nähty sitä.

Ludmila sanoo, että Oskari oli Jumalan lähettiläs meille. Enkeli pimeässä laaksossa. Minä en noista uskonasioista tai raamatusta niin tiedä.

Perkeleen hyvä kolli se kumminkin oli. Toivon vain, että löysi kyliltä nartun, tai muutaman.

 

...

Kirjoitin tämän joskus kommentiksi Falimun blogiin.Jota muuten suosittelen, jos zombitarinat yhtään kiinnostavat. Kyseinen tuntematon kirjailija  on vääntänyt puolentoista vuoden aikana yli kuusikymmentä jaksoa luonnonmukaista lähi-scifiä, joka realismissa ja raadollisuudessa jättää helposti taakseen The Walking Deadin ja World War Z:n.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Hyvä teksti. Sinussa on selvästi ainesta kirjailijaksi.

Käyttäjän vpsainio kuva
Vesa-Pekka Sainio

Kiitos linkistä! Täytyypä alkaa lukemaan :D

Harri Räsänen

Suomen tunnetuin kissa lienee Vladimir Punikki. Varsinainen julkkis. Tai paremminkin julkkissa.
Vladimir on myös oranssi ja omistaa oikein hienot kotisivut, joilla on runsaasti myös lumikuvia.

http://www.vladimirpunikki.com/

Olli Polli

Mainio tarina! Kiitos.
Falimun tarinoista jatkoa.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa